Tarinoita terapiaeläimistä – ”Apina”

Julkaistu Valkoturkki -lehdessä 25.3.2020 ja ”Maalaisen elämää” -blogissa (kalliorinne.fi)

Tarinaa Dionesta, yhdestä terapiakoirastamme, mieheni kirjoittamana.

Samojedinkoiran rotumääritelmässä kerrotaan mm. seuraavaa:

YLEISVAIKUTELMA
Keskikokoinen, tyylikäs, valkoinen arktinen pystykorva. Olemus ilmentää voimaa, kestävyyttä, viehkeyttä, notkeutta, arvokkuutta ja itseluottamusta. Silmien muoto ja asento sekä hieman ylöspäin vetäytyneet suupielet muodostavat rodulle tyypillisen ilmeen nk. “samojedinhymyn”. Sukupuolten väliset erot ovat selvät.

KÄYTTÄYTYMINEN / LUONNE
Ystävällinen, avoin, tarkkaavainen ja eloisa. Heikosti kehittynyt riistavietti. Ei koskaan arka eikä aggressiivinen. Erittäin sosiaalinen. Ei sovellu vahtikoiraksi.

Lisäksi tietysti hirveä lista fyysisistä mitoista, liikkeistä, karvoista jne. Kukin tykönänsä voi vaikka kertauksen vuoksi ne lukaista, jos ei ole mieleen muuten painautunut.

Maalla on ollut hymynaamoja vuodesta 2005 asti. Enempi ja vähempi. Ensin tietysti vähemmän. Mutta ne tuppaavat lisääntymäån. Jo muutaman koiran otoksella voin sanoa, että rotumääritelmä on varmasti sinänsä oikein mutta väistämättä tulee mieleen mainio elokuvasarja Pirates of Caribbean ja merirosvojen säännöstö. Joka on pikemminkin suuntaa-antava kuin tiukka laki. Josta voidaan tarpeen tullen hieman poiketa. Kaikkinaisiin suuntiin, tarvittaessa. Eikä kaikkea voi ottaa ihan kirjaimellisesti. Paitsi tietysti silloin kun se omiin tarkoitusperiin paremmin sopii. Niin kuin tietysti pitääkin. Lisäksi tarpeen vaatiessa voidaan säännöstöön lisätä – no, mitä tahansa. Minähän olen asiantuntija vain omien koirieni kohdalla (enkä siinäkään tietysti mikään ammattilainen) mutta sen verran mun tarttee sanoa, että ihan kaikki muumit ei ole penaalissa ja kaikki kajakit laaksossa, kun tätä viimeisintä termiittiä on reilun vuoden päivät katsellut.

Enimmäkseen harmiton, iloinen, mukava, tottelevainen, osaa käskyt, syö ja juo hyvin, nukkuu, lenkkeilee, vetää, haukkuu – hetkinen, palataanpa hieman taaksepäin. Kelataan takaisin kohtaan ’syö’. Sehän on todella hyvä syömään. Ollut pienestä asti. Ei nimittäin nirsoile. Tullut varmaan mummoonsa, joka meillä myös asuu. Siinäpä on kaksi erikoista eläintä. 

Joskus ihminen itsekseen syödessään toheloi ja pudottaa haarukasta tahi vaihtoehtoisesti jostain muusta syömävälineestään – esimerkiksi sormistaan – ihmisruokaa milloin pöydälle, juomalasiin, housuille ja aika usein myös sitä myöden lattialle asti. Paitsi että meillä nuo karvanaamat ovat oppineet makoilemaan keittiön pöydän alla. Suu auki. Ainakin melkein. Ainakaan mikään syötävä ei ehdi ikinä koskaan jämähtää lattiaan niin lujasti kiinni, että lattiaa pitäisi hinkkaamalla hinkata puhtaaksi. Olen sitten tehnyt martalta salaa empiirisiä kokeita. Toistaiseksi mitään ei ole jäänyt syömättä. Salaatit, tomaatit, perunankuoret, lantunpalaset, spagetti, mansikat, mustikat, puuro, kuivat juustonkäntyt jne. menee niin sanotusti heittämällä. Saati jos tipahtaa mitään lihaan viittaavaakin. Kerrankin oli puolikas lihapulla tipahtanut taas haarukasta ja oli fysiikan lakien mukaan menossa kohti maan keskipistettä kiihtyvällä vauhdilla. Onnekseni lihapullan puolikas oli sentään sen verran kevyt, että käteni oli hieman nopeampi. Ja yhden apinan suu yhtä nopea. Sattuu se hammas vaikka vain raapaisee sormea. Minkähänlainen suurnopeuskamera se pitäisi hankkia, että näistä tilanteista saisi jotain selviä muistikuvia?

Eihän se ole ollenkaan paha, jos koira syö hyvin? Varsinkin koirille tarkoitettuja nappuloita ja miksei välillä myös muurinpohjalättyi ja Jethron jämäkkää. Sehän on vain hyvä, ettei näinä nykyisinä aikoina heitetä ruokaa hukkaan ja roskikseen. Ekologista jos mikä. Jos vain se ravinnoksi kelpaava riittäisi.

Reilu vuosi sitten meille muutti – ei iso D vaan pikku D. Sehän oli ihan kaheli. On se vieläkin mutta melkein riemastuttavalla ja ihastuttavalla tavalla. Yleisvaikutelmaltaan valkoinen arktinen pystykorva. Viehkeä, notkea, itseluottamusta ilmentävä ja rodulle tyypillinen ”hymynaama”. Tähän asti kaikki oikein. Ei arka eikä agressiivinen eikä sovellu vahtikoiraksi. Juu, näin on. Rotumääritelmissä ei koskaan mainita, että mitä ne sitten noin niin kuin yleisesti tekevät. Sitten kun ei olla näytelmissä, valjakkokisoissa tai agilityssä. Makaako ne reporankana seinän vieressä ketarat oikosenaan vai jossain kiepissä lumihangessa? Ehkä.

Pikku D oli – ja on vieläkin tarpeen vaatiessa – pikku apulainen. Valitettavan itseoppinut ja määrätietoinen. Viime talvena martta kasaili tuvan lattialla melko pitkään rekeä. Siinä on muuten erittäin monta erinäistä osaa. Paikalliset biltemat ja ikh:t saivat martasta lähes vakioasiakkaan. Mutteria, pulttia, vaijeria, työkaluja, teriä, sahoja, ruuveja, prikkoja ja kaikkea pientä sälää. Isosti. Ja sitten siinä tuvan lattialla oli uudet osat, vanhasta reestä puretut vanhat osat ja kaikkinaiset työkalut, joita tähän suuroperaatioon vaadittiin. Helppoa kuin mikä. Ihan vaan pikkuisen hankaloitti kasaamista se, että koskaan ei ollut sivuleikkurit, pihdit, hanskat, sakset tai tarvittavat ruostumattomasta teräksestä valmistetut pultit siinä missä niiden piti olla. Ei nimittäin koskaan. Jossain mytyn alla lienee tai jossain laatikossa. No ei. Sakset ja sivuleikkurit löytyivät useimmiten makuuhuoneesta, eteisestä tai välillä pihalta. Myös puukko tai muut teräaseet olivat hävöksissä. Välillä pitkiä aikoja. Pikku D meinasi, että jos tässä talossa joku rakentaa tai korjaa, niin hän myös. Ja voi sitä työhanskojen määrää, jotka oli hukassa. Tai vasemman käden hanska useimmiten. Merkillinen otus.

Miten voi yhden koiran maha kestää semmoista määrää teräaseita, hanskoja, muttereita, pyykinpesuainetta, hiuslenkkejä, narua ja muuta nöyhtää (joka ei napaan mahdu)? Ja jos kysyi vähän silleen toruvasti, että ”miksi teit sen?” niin irvisti mulle!. Kuinka julkea ja häpeämätön koira. Niin, hiuslenkeistä vielä piti mainita. Nehän on tunnetusti aina hukassa tai ainakin vähenevät jotenkin kummallisesti. Tässä eräänä päivänä olin sitten talvisella lenkillä hymynaamojen kanssa ja aina silloin tällöin nopeasti tsekkaan, että onko tuotettu jätös millään tavalla asiallista. Eli niin sanotusti normiköntsä eikä mitään vetelää velliä. Semmoinen ei ole kivaa. Vetelät. Pikku D:n köntsä oli ihan normin näköistä mutta sitten tarkensin iirikset uudestaan ja katsoin, että mitä ihmeen matoja siinä on. Tai mato. Iso ja musta. Piti vähän pajunoksalla pyöritellä köntsää ojaa kohti, kun kaiken tohelluksen lisäksi pikku D ei osaa tarpeitaan pudottaa kuin keskelle tietä. En kai tätä hienoa pakettia olisi muuten nähnytkään. Semmoinen kahdenkymmenen senttimetrin jööti oli hienosti pakattu hiuslenkkiin. Ei ole kaikki penaalit kajakissa.

Viime aikoina tuo syömisvimma on hieman rauhoittunut. Tai mistäs minä tiedän. Tavaraa on muutenkin liikaa, niin ei sitä kaikkea voi huomata. Onneksi tuo on rotumääritelmänsä mukaisesti keskikokoinen. Ehkä aavistuksen lyhä. Aatteleppa, jos olisi landseerin kokoinen tai vielä isompi. Siinä pitäisi jo melko tiukasti pitää auto tallissa ja polkupyörät myös pihalla lukittuna. Tiedä mihin se ne veisi. Onneksi minun huskuni on aina tallissa, piilossa. Voi sitä surkeuden ja kauheuden määrää, jos yksi kaunis kesäpäivä olisin menossa ruohoa leikkaamaan ja yksi apina olisikin vienyt huskuni pellolle ja syönyt siitä renkaat. En yhtään epäilisi, että tekisi sen, jos voisi. Onneksi pidän huskun lukkojen takana.

Yksi asia rotumääritelmän mukaan muuten pätee D:hen erinomaisesti. Arktinen pystykorva. Vielä ei ole sellaista keliä ollut, ettei se tahtoisi ulos. No, ei tässä ole pakkasilla päässyt juhlimaan mutta n. -20 astetta ei ole mikään syy olla sisällä. Ainakaan pitkiä aikoja. Ehkä siitä vielä koira tulee. Irvistelevä varas mutta koira kuitenkin.